Te etsitte, tahdotte totuutta, te
surumieliset sankarit hurskaat.
Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,
sen uhriksi voimanne parhaat te suotte,
sen kangastuskaaria kultahan luotte,
se elonne huippu ja elonne määrä,
se näyttää, mi tekonne oikea, mi väärä,
te etsitte, tahdotte totuutta vain
yli kauniin valheenkin!
Mikä valhetta sitten?
Oma etsintänne,
virvojen välkkyvä, välkkyvä harha!
Mikä puhtainta totta?
Vain elämämme,
vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,
ei totuutta muuta,
ei hyvien, pahjoen tietojen puuta!
On elämä ainoa puu, joka kukkii
se todet ja totuudet helmaansa kätkee,
se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä,
se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä,
se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu,
se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa
ja lehvillään laulajain pesiä kantaa,
sen oksilla ainainen soittelo soi,
elo ainoa totuus on oi!
Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta!
Mikä totuus on sitten, te sankarit valjut?
Se on elon loppu, sen kieltäjä kylmä,
liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen
kuoleman varjo.
Mitä etsitte vielä?
Rajojen ulkona kalvas on maa,
hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen,
totuuden kehto,
äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto,
missä ei halujen kiehuvaa maljaa,
missä ei säveltä, tanssia, naljaa
miksikä viivytte, totuus on siellä,
johon te tahdotte, jota te etsitte,
lemmitte yli elämän kauniiden vaiheitten?
-Aarni Kouta, 1906
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti